Kuinka kaunis onkaan Suomen luonto. Mäntykangas, suopursut, pitkospuut. Lammet, järvet, saaret, rannan laavu. Liekehtivä auringonlasku mitä kirjavimpien pilvien saattelemana. Kettu, joka ääneti lipuu saaliin perään, joutsenperhe jonka vaaleus tuo kontrastia illan hämärään. Nuotio tuoksuu aina paremmalta kuin viimeksi, savu kirvelee sopivasti silmiä. Repussa ruokaa ja juomaa tuntien tarpeiksi, erävaatteissa tulee hiki pintaan. Ei kiire mihinkään. Vain me kaksi ja luonto, kaikki yhtä.

Askelmittari rikkoo jossain vaiheessa 20 000 rajan, keho uupuu mutta mieli ei. Kaikki on niin kaunista että lähes sattuu. Vain metsäkoneiden repimä alue ei ole, raiskattu maa ja revityt juuret kertovat karua tarinaansa siitä kenelle luonto ei kuulu. 

Tuntien vaelluksesta turvonneet jalat saavat viilentyä lammessa, kuusenkerkän maku vielä kielellä kun vesimittari tulee tervehtimään. 

Olo ei ole tällä kertaa eläimellinen, vaan lähestulkoon hengellinen. Tuntee olevansa etuoikeutettu kun saa nauttia luonnosta ja tarkkailla eläimiä, koskettaa kaarnaa ja tuntea sammaleen maiharin alla. Pohjattoman onnellinen. 

Ylihuomenna on tiedossa hieman eri meininkiä vauhdikkaiden juttujen parissa, tuntuu että eilisen vaelluksen jälkeen jaksaa mitä vaan vaikka yöunet taas jäivätkin hieman. En tiedä lukeeko tätä kukaan sen tarkemmin, mutta haastan silti menemään luontoon ja haistelemaan, maistelemaan ja tunnustelemaan. Koska se on täydellistä.